Journal

Sanni-Purhonen-on-toimittaja-ja-vammaisten-ihmisoikeusjärjestö-Kynnys-ry:n-tiedottaja-sekä-luovan-kirjoittamisen-opettaja-ja-runoilija

Sanoista tekoihin

Tasa-arvon päivänä on hyvä kuulla monenlaisia ääniä ja näkökulmia. Vammaisille henkilöille Suomi ei edelleenkään ole tasa-arvon mallimaa.

"Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!" Muiden muassa tämä kuuluisa sitaatti on tiettävästi kuultu kirjailija Minna Canthin (1844–1897) suusta. Se inspiroi ansaitusti feministejä ja muita ihmisoikeustaistelijoita tänäkin päivänä. Mitään pelkäämätön asenne on ihailtava ja ihmisoikeustyössä usein hyväksi.

Maailma ei kuitenkaan valitettavasti ole lähellekään valmis. Vammaisaktivisti ei välttämättä saa tarvitsemaansa apua sen vertaa, että pääsisi ulos asunnostaan, saati, että etenisi siitä esimerkiksi heiluttelemaan plakaattia mielenilmaukseen esteellisen julkisen liikenteen turvin. Jos matkaan asti on päässyt, saattaa joutua kuuntelemaan ohikulkijoiden vihaista huutelua tai sietämään vastaantulijoiden jatkuvaa pällistelyä.

Vähemmistön edustajina emme siis yksinkertaisesti ole asemassa, jossa voisimme olla täysin välittämättä muiden ihmisten sanoista tai teoista. Tämän todellisuuden ei tietenkään pidä vaientaa meitä. Päinvastoin, meteliä on pidettävä entistä kovemmin. Niin teki suuresti ihailemani vammaisaktivisti ja vaikuttaja Judith Heumann (1947–2023), joka menehtyi maaliskuun alussa. Niin varmasti olisi tehnyt myös Minna Canth, joka oli kirjoituksissaan usein heikommassa asemassa olevien puolella ja paljasti yhteiskunnan nurinkuriset asenteet armotta ja taitavasti. Kaikista meistä ei millään tule Judithin tai Minna Canthin kaltaisia maailman muokkaajia. Jokainen voi kuitenkin koittaa tehdä osansa. Minnan kotitalo Kanttilaa Kuopiossa yritetään korjata uuteen kulttuurikäyttöön, käsittääkseni esteettömyys huomioiden. Toivottavasti kaikkien halukkaiden olisi siis mahdollista päästä vierailemaan sinne tulevaisuudessa.

Oikeuksia vaatimassa

Eikö Suomi siis olekaan tasa-arvon mallimaa? Eivätkö vammaisten asiat ole täällä aika hyvin? Enkö ole iloinen siitä, mitä minulla on? Eivätkö vammaiset ylipäänsä ole iloisia ja herttaisia? Moni ihminen varmasti ajattelee, että valitan tässäkin turhasta. Saatan jopa ärsyttää heitä.

En tietenkään voi puhua kenenkään toisen vammaisen henkilön puolesta. Ihmettelijöille voin todeta, että toki, olen tietoinen omasta etuoikeutetusta asemastani. Minulla on puoliso, perhe ja ystäviä, olen saanut käydä kouluja ja päässyt töihin. Minua kuunnellaan ja minulle jopa maksetaan siitä, että ilmaisen mielipiteitäni julkisesti. Olen vahvojen naisten kasvattama. Suomessa tehty pitkän linjan tasa-arvotyö ja siihen liittyvä perinne ovat minunkin onneni. Verrattuna moneen maailmankolkkaan asiani vammaisena henkilönä eivät todella ole aivan surkeasti.

Se, että olen itse ollut onnekas, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö korjattavaa riittäisi. Joudun kohtaamaan ennakkoluuloja tai perustelemaan tasaisin väliajoin, miksi esimerkiksi tarvitsen palveluja, jotka mahdollistavat osallistumiseni yhteiskuntaan, kuten työssäkäynnin. Se ei haittaa, sillä olen siinä tilanteessa, että jaksan vaatia ja pitää puoleni.

Monen vammaisen henkilön asema Suomessa on kuitenkin minua huonompi ja jaksaminen voi olla kortilla. Ihmisoikeusjärjestön työssä tätä totuutta on vaikea kiistää. Työn ulkopuolella se aiheuttaa lähinnä kiusaantuneen hiljaisuuden. Pahimmillaan heikompi asema tarkoittaa heitteillejättöä laitoksiin tai asumisyksiköihin, jotka liian vähäisen henkilökuntamäärän takia muuttuvat laitoksiksi. Poissa silmistä, poissa mielestä ja kas kummaa, jos vammaisia ei aina katukuvassa näy.

Lisäksi vammaisten henkilöiden kohdalla on viime vuosina noussut keskusteluun esimerkiksi se, keillä on oikeus tehohoitoon sairastuttuaan. Näissä pohdinnoissa eniten äänessä ovat usein vammattomat asiantuntijat. Ikävistä tilanteista saatetaan kirjoittaa muutama sanomalehtilööppi. Sitten arki jatkuu kuten ennenkin. Vammaisten asiantuntijoiden – onko sellaisia? – asiantuntemus jää keskustelussa monesti hyödyntämättä ja vammaisten ihmisten omat mielipiteet muutenkin selvittämättä.

"Sanat ovat myös tekoja ja vallankäyttöä, niillä voi satuttaa tai pyrkiä hyvään. Siksi käytän omia sanojani ja niille annettua tilaa Minna Canthin, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hengessä."

Vähään tyytyminen ei riitä

Vammaisuudesta käytävää keskustelua Suomessa ylipäänsä vaivaa omituinen kunnianhimon ja analyysikyvyn puute. Vielä on matkaa hoivan kohteesta täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Ikään kuin vammaisuus ei olisi osa ihmisyyttä vaan enemmänkin ongelma, jota korjataan väkisin kaikille samanlaisella sapluunalla. Kun on saavutettu hyvinvoinnin minimitaso, enempää ei saisi toivoa. Ainakaan toiveita ei saisi sanoa ääneen. En usko, että Minna Canth erityisemmin perustaisi tällaisesta hyssyttelystä.

En voi edelleenkään väittää, ettenkö välittäisi siitä, mitä ihmiset sanovat. Toisaalta en ole senkään yläpuolella, etten murehtisi, mitä muut sanomastani tai kirjoittamastani ajattelevat. Yhteiskunta ei kuitenkaan muutu paremmaksi tyytymällä harvojen saavuttamiin etuihin tai vaikenemalla. Sanat ovat myös tekoja ja vallankäyttöä, niillä voi satuttaa tai pyrkiä hyvään. Siksi käytän omia sanojani ja niille annettua tilaa Minna Canthin, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hengessä.

Kuva: Greta Granö. Kalevala x Vammaiset tytöt -taideleiri syksyllä 2022.

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä ääneen pääsi Sanni Purhonen. Sanni on toimittaja ja vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n tiedottaja sekä luovan kirjoittamisen opettaja ja runoilija. Häneltä on ilmestynyt mm. kolme runokokoelmaa. Sanni on mukana myös vammaisjärjestöjen naisverkostossa.

Kalevala Koru tekee yhteistyötä Rusetti ry:n kanssa ja olemme rahoittaneet vammaisettytöt.fi-median toteutuksen. Kalevala Korun ja Rusetti ry:n yhteistyöllä edistetään vammaisten naisten ja tyttöjen näkyväksi nousemista – rohkaisemalla ja vahvistamalla uskoa itseen, omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin.

Blogin kirjoittaja: Sanni Purhonen, toimittaja, tiedottaja, luovan kirjoittamisen opettaja ja runoilija

Anni-Täckman-Rusetti-ry:n-projektipäällikkö-ja-Invalidiliiton-liittovaltuuston-puheenjohtaja

Kolme tärkeää puheenvuoroa vähemmistön oikeuksista

Kalevala Koru tekee yhteistyötä Rusetti ry:n kanssa. Tavoitteenamme on nostaa vammaiset tytöt ja nuoret naiset näkyviksi yhteiskunnassa.

Kolme tärkeää puheenvuoroa -artikkeli avaa vähemmistöjen arkea. Rusetti ry:n projektipäällikkö Anni Täckman on yksi puheenvuoron käyttäjistä: "Puhumme puutarhatonttusyndroomasta: vammaiset naiset nähdään helposti värittömänä, mauttomana, sukupuolettomana massana, ei edes seksuaalisina henkilöinä. Kyse on yhteiskunnan asenteesta ja ennakkoluuloista vammaisia henkilöitä kohtaan."

Lue miltä maailma näyttäytyy vammaisten nuorten naisten silmin.