Eräänä päivänä kuusi vuosikymmentä sitten nuoren kultasepän galleriaan Helsingin Fredrikinkadulla asteli rouva mukanaan viinapullollinen Lapista huuhdottuja kultahippuja, joista hän halusi teettää miniöilleen koruja. Kultaseppää, Björn Weckström nimeltään, oli Taideteollisuusmuseo suositellut rouvalle. Björn Weckström oli vastikään vieraillut Lapissa Lemmenjoella, huuhtonut itse muutamia pieniä kultajyväsiä ja päässyt näkemään huomattavasti kookkaampia hippuja, joiden lämmin mattahohde oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen – kultaa sellaisena kuin luonto oli sen luonut, ei sieluttomaksi ja hengettömäksi kiillotettua. Nuori Weckström oli innoissaan, nyt hänellä olisi yllin kyllin raaka-ainetta, millä tehdä kokeiluja. Hän sommitteli hipuista rannekoruja, sormuksia ja kaulakoruja, ja jätti koruihin hippujen luonnollisen struktuurin ja himmeän mattaisen hehkun.
Samoihin aikoihin, vuonna 1960, kultaseppä Pekka Anttila perusti Kruunukoru Oy:n. Kruunukoru oli pieni kultasepänverstas, joka valmisti tuolloin hyvin muodikkaita sileitä rannerenkaita ja Bismarck-ketjuja. Korut olivat korkeatasoisia, mutta Pekka Anttila ei nähnyt niiden valmistamisessa Suomessa tulevaisuutta. Oli luotava jotain aivan uutta. Hän sattui näkemään Björn Weckströmin lapinkultakorut Fredrikinkadun gallerian näyteikkunassa ja kiinnostui niistä. Yhdessä Anttila ja Weckström ryhtyivät kehittämään tekniikoita toisintaa korujen muotoja ja struktuureita sarjavalmistuksessa. Uuteen tyyliin suhtauduttiin kuitenkin aluksi penseästi. Eräässäkin kultasepänliikkeessä, johon uusia koruja tarjottiin myyntiin, kehotettiin palaamaan asiaan sadan vuoden päästä.